Yksinäisyys masentaa. Illat pitkät yksin, varsinkin kun on kipeänä masentavat. Masentuu helposti, ei edes kynttilöitä voi polttaa kun vaipuu itsesääliin. En pitkäänaikaan tänne kirjoittanut mitään, kun tekisi mieli olla vain syömättä. Ensiksi ruoka etoo, sitten sitä ahmii ja ahmii ja ahmii...

Olen seuraillut muutamaa blogia joita pitävät anoreksiaa sairastavat tytöt / naiset. Tekisi mieli olla vain samanlainen, laiha ja itsekuria olla syömättä liikaa. Jaksaa laskea kalorit ja suupalat ettei vain liho. Koneella ei ole paljoa kuvia minusta, ja ne mitä siellä on tekisi mieli heti poistaa. Ällöttää katsoa kun tuntuu että joka sentiltä pursuaa läskiä ja että tuolit olisi liian pieniä tälläiselle pursuavalle läskille. Avauduin tästä aiheesta erittäin hyvälle ystävälleni ja hän vain nauroi. Luuli kai sitä sitten vitsiksi, mutta ei totista tottahan tämä on.

Sen kuitenkin päätin, heti kun paranen tästä flunssasta ja kuumeesta teen jotain elämälleni. Nyt ei ole enää se aika, että katselee kuvia ja on itsesäälissä. Itsetuntoni senkuin vain huononee, kohta ei koulussakaan jaksa olla. Jokainen katse tuntuu siltä että tekisi mieli vain mennä pois. Jokainen laiha likka joka katsoo, saa olon tuntumaan heti paskalta. Miksi minä en voi olla laiha. Naurettavinta tässä on se, että minun pitäisi laihtua vain se 15kiloa että olisin se mitä haluaisin. Mutta se on niin paljon. Se on niin vähän. Mitä se on? Siinä menee silti liian kauan aikaa, miksi en voi olla jo huomenna laiha ja kaunis. Miksen voi jo huomenna mennä kauppaan ostamaan monta numeroa pienempiä vaatteita, miksen minä voi olla kaunis ja omaisin hyvän itseluottamuksen. En menisi enää piiloon pimeään nurkkaan, en enää häpeäisi itseäni vaan jaksaisin hymyillä.

Kun se kaunis päivä tulee olen iloinen... Vai olenko. Jatkuuko se vain, haluanko laihtua vain lisää ja lisää ja lisää. Maailma on vaikea ja minä olen vielä vaikeampi.